Erityistä tukea tarvitsevat digitaalisissa oppimisympäristöissä

Meisalo ym. nostavat esiin myös tärkeän seikan digitaalisten oppimisympäristöjen hyödyistä. Oppilaat, joilla on oppimisvaikeuksia ovat saattaneet olla aiemmin usein oman arkuutensa vankeja. Tietotekniikka avaa täysin uusia ovia oppimisvaikeuksista kärsiville. Tarjolla on useita sovelluksia, jotka tukevat koko oppimisprosessin perustaa. Näin esimerkiksi ongelmanratkaisutaidot ja strategisen ajattelun kehittyminen saavat ihan uusia tapoja kehittyä. Esimerkiksi toiminnanohjauksesta kärsiville henkilöille tietokone on luonteva väline toiminnanohjauksen harjoitteluun. Tietokoneen ydinajatus siitä, miten tieto jaetaan osiin ja sitten valitaan oikea polku, on täydellinen itseohjautuvuuden harjoitteluun. Kysymyshän on tällöin ohjelman toiminnan seuraamisesta.  Erityisesti erityisen tuen tarpeessa oleville henkilöille verkko-oppimisympäristöt voivat olla avain oppimiseen. Ne mahdollistavat erilaiset oppimisen muunnelmat, jotka pitävät oppijan motivaatiota yllä, ne antavat myös palautetta mikä ohjaa oppimisessa. Palaute myös tulee ns. anonyymisti koneelta, jolloin sen vastaanottaminen voi olla helpompaa. Tietokone pystyy myös järjestämään oppijan muodostamaa dataa ja säätämään sen perusteella tehtävät sopivalle tasolle. (Meisalo ym. 2003, 173-175) Hyvä esimerkki tästä ovat vaikka opetuspelit. Peli antaa jatkuvasti palautetta tehdyistä harjoituksista. Peli myös alkaa tarjota haastavampia tehtäviä oppilaan edetessä ja oppiessa lisää.

Opettajan rooli ja resurssit verkko-opetusmuodon rakentumisessa

Verkko-opetusmuodon rakentumisesta hyväksi oppimisyhteisöksi opettajalla on iso rooli. Opettajan on oltava ammattitaitoinen, motivoitunut kehittämään itseään sekä hänen pitää olla innostunut niin opettamisesta kuin kasvattamisesta.  Tämän päivän opettajan on osattava opettaa luokan edessä, mutta hänen on osattava monipuolisesti myös tietoteknistä osaamista. Opettajan on osattava myös pedagogisesti hyödyntää monenlaista tietoteknistä osaamista opetuksen tukena. On esitetty kritiikkiä jopa opettajuuden katoamisesta. (Korhonen 2014, 12.)

Viime aikoina Suomessakin on mediassa tuotu paljon esille huolta ammatilliseen koulutukseen osallistuvien nuorten opiskelusta ja siitä, ovatko he valmiita ottamaan vastuuta etäopiskelustaan. Verkko-opetuksessa korostuu opiskelijoiden vastuullisen oppimisprosessin edistäminen ja itseohjautuva oppiminen. Etäopiskelussa haasteena on toimijoiden välille muodostuva fyysinen ja kommunikatiivinen etäisyys (Korhonen 2014, 12). Tehtävien roikkumaan jääminen ja jopa keskeyttäminen ovat perinteisessä verkko-opetuksessa isona haasteena. Kun opiskellaan verkossa tai etänä, verkkoa ei voi hyödyntää vain materiaalin jakamisen kanavana. Perinteisiä opettajajohtoisia opetusmuotoja ei voi siirtää sellaisenaan verkkoon, vaan verkossa on mahdollisuus myös olla vuorovaikutuksessa toisten oppijoiden kanssa. Oppimisen sosiaalisella ulottuvuudella on siis tärkeä osa, ja tämän huolehtiminen jää opettajan vastuulle. (Korhosen luennot 22.1.2019.)

Kokemuksestamme voimme sanoa, että opettajalla ja opiskelijalla on verkossa melko tasavertainen rooli. He molemmat voivat työskennellä verkkoympäristössä asiantuntijaroolissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että opettajalla on vastuu ohjaamisesta. Verkossa oppiminen olisi hyvä nähdä mahdollisuutena, mutta tietotekniikalla olisi syytä silloin saada lisäarvoa opetukseen, eikä sitä voi käyttää vain ”muodon vuoksi”. Tavoitteisiin on kuitenkin päästävä, ja tällöin tarvitaan pedagogista suunnitelmaa. Korhonen (2014, 12) on artikkelissaan kirjoittanut, että opettamisen roolia on mahdollista jakaa etäopiskelun ja virtuaalisen prosessiin osallistuvien kesken. Tällöin oppijasta voi tulla oma sisäinen kasvattajansa. Vonderwellin (2003) tutkimuksen mukaan opiskelijoista oli paljon miellyttävämpää esittää opettajalta kysymyksiä verkossa kuin kasvotusten luokassa. Verkkoympäristössä tapahtuva kyseleminen opettajalta oli laajempaa, opiskelijat eivät miettineet, mitä muut ajattelevat hänestä. Opettajien mielestä verkossa tapahtuvat keskustelut olivat hyvin korkeatasoisia, ja yhteisöllisyyden tunteen kokeminen oli verkko-opetuksessa mainiota. (Karen 2011, 57.)

Nykyisen opetussuunnitelman mukaan verkko-oppiminen on tärkeä osa opetusta ja digitalisaatio näkyy vahvasti yhteiskunnassamme. On kuitenkin tärkeää muistaa, että suunniteltaessa verkko-oppimisympäristöjä on huomioita sekä tietotekniset resurssit että henkilöstöresurssit. Mikäli verkko-oppimista halutaan lisätä, tulee lisätä myös opettajien koulutusta. Opettajia tulee myös motivoida käyttämään verkko-oppimisympäristöjä ja heidät täytyy saada näkemään näiden ympäristöjen edut. Toisaalta myös oppilaiden on oltava motivoituneita ja haluttava toteuttaa opetusta verkossa. Parhaimmillaan verkkokurssit voivat olla vuorovaikutteisia, oppilaslähtöisiä oppimisen alustoja, joilla tieto vaihtaa omistaa, mutta pahimmillaan ollaan toimimattomat tekniikan edessä epämotivoituneiden opettajien yrittäessä luoda vaihtoehtoisia tapoja oppia, joihin he eivät itsekään usko.

Teknologian kehittyessä ja lisääntyessä se tuo kaiken hyvän ja mahdollisuuksien lisäksi myös yksityisyydensuojaan liittyviä ongelmia. Monien palvelujen edellytys on omien tietojen jakaminen. Onko tämä ongelmallista? Pohdittavaksi jää kuka tulevaisuudessa omistaa kaiken tiedon ihmisten elämästä ja liikkeistä? Ihminen itse, valtio vai monikansallinen suuryritys? (Toikkanen 2012, 31.)

 LÄHTEET

Korhonen, Vesa (2004) Verkko-oppimisympäristöt ja niihin liittyvät pedagogiset haasteet aikuis- ja korkeakoulutuksen kentillä. Teoksessa Anja Heikkinen & Eeva Kallio (toim.) 2014. Aikuisten kasvu ja aktivointi. Suomalaisen aikuiskasvatuksen kentät ja kerrostumat. Tampere: Tampere University Press, 215-242.

Toikkanen, Tarmo (2012) Sosiaalinen media ja oppimisen uudet mahdollisuudet. Teoksessa Liisa Ilomäki (2012) Laatua e-oppimateriaaleihin. E-oppimateriaalit opetuksessa ja oppimisessa. Tampere Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, 25 – 32.